Teksti: Heli Etu-Sihvola ja Ulla Moilanen

Uusi muinaisjäännös löytyy joskus sattumalta. Niin kävi myös Luistarin tapauksessa. Laidunnus ja peltoviljely olivat peittäneet alleen merkit hautauksista, hautojen päällä olevat kummut olivat tasoittuneet ja varhaisempaan rautakauteen liittyvät röykkiökiveykset olivat jääneet osittain nuorempien maakerrosten alle.

Luistari sijaitsee Euran Kauttuan kylässä, noin kaksi kilometriä etelään Euran kirkosta. Se on eteläisin Eurajoen varren kalmistoista. Kohde löytyi keväällä 1969 Euran kunnan aloittaessa paikalla viemäriverkon rakentamista. Työt jouduttiin kuitenkin pian keskeyttämään kaivinkoneen kauhan nostaessa maasta hopeakoristeisen viikinkiajan miekan. Paikalla aloitettiin arkeologiset tutkimukset vielä samana kesänä (Lehtosalo-Hilander 1982a: 7-8).

Luistaria tutkittiin Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin johdolla useana vuonna 1970- ja 1980-lukujen kuluessa sekä 1990-luvun alussa. Lehtosalo-Hilander oli päättänyt jo varhaisessa vaiheessa, että kalmistoalue kaivetaan kokonaan ja saikin pitkään kestäneeseen työhön rahoitusta. Kaivaustutkimuksille antoivat taloudellista tukea muun muassa A. Ahlström Oy, Euran kunta ja yksityiset ihmiset.

Luistarin tutkimukset aloittanut viikinkiajan miekka KM17847:1. Kuva: Ulla Moilanen.

KAUTTUAN HISTORIAA

Luistarin nimi juontuu lähimmästä tunnetusta historiallisesta asumuksesta, Luistarin talosta, joka sijaitsee viereisellä peltoalueella ja toimii nykyisin päiväkotina. Vielä 1600-luvulla talon ympärillä levittäytyi Kauttuan kylä. Pellolla on vieläkin nähtävissä muuta ympäristöä tummempi maa-alue, joka erottuu hyvin esimerkiksi ilmakuvissa.

Veroluetteloiden perusteella Kauttuan kylään kuului 1560-luvulla yhteensä 18 taloa. Verotietojen mukaan kylä paloi 1500-luvun lopussa, ja seuraavan vuosisadan aikana kylään kuului enää kymmenkunta taloa. Isojaossa 1774 paikalla olivat enää Heikkilän ja Luistarin talot. Kylänpaikka oli vähitellen autioitunut. Kauttuan kylä liittyy sijaintinsa puolesta läheisesti Luistarin kalmistoon. Luistarin tutkimuksia johtanut Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander on arvellut, että kylän historia voisi ulottua rautakaudelle saakka ja piti kylänpaikkaa kalmistoon haudattujen mahdollisena asuinpaikkana. Hän teki Kauttuan kylän paikalla koekaivauksia vuosina 1975 ja 1979. Kaivauksissa löytyi samanlaisia pyöreitä kiekkokiviä, joita on löytynyt myös Luistarin kalmistosta. Eläinten palamattomia luita Lehtosalo-Hilander piti kuitenkin historiallisen ajan kylään kuuluvana, mutta löytömateriaalin joukossa oli myös muutamia murusia rautakautista keramiikkaa. Täysin varmoja merkkejä rautakauden asutuksesta Kauttuan pellolta ei silti ollut vielä löydetty.

Kylänpaikkaa on tutkittu arkeologisin kaivauksin viimeksi vuosina 2012 ja 2013, mutta näiden tutkimusten tuloksia ei ole vielä julkaistu. Kylän historiallisen ajan löytöihin kuuluu myös Suomessa melko harvinainen löytö, hollantilainen kultadukaatti vuodelta 1714 (Moilanen 2015; 2019). Kauttuan vanhempaan, jopa 1300-lukua varhaisempaan, historiaan viittaa kuitenkin myös seikka, että asukkaat maksoivat keskiajalla veronsa suomalaisen oikeuden mukaan viljana (Koivisto 1962: 27-32).

Kauttuan tiluskartta 1696. Luistari ympyröitynä. Kansallisarkisto (A7:2/1-2).

Vanhin Luistarin ympäristöä esittävä kartta on Olof Mörtin vuonna 1696 laatima maakirjakartta Kauttuan kylästä (KA A7:2/1-2). Kartan mukaan kylästä lähti tie pohjoiseen kohti Euran keskusta, itään kohti Eurajoen ylittänyttä siltaa (nykyisen matonpesupaikan kohdalla) sekä kohti lounasta ja Laitilaa sekä rannikkoa. Nykyisestä maisemasta 1600-luvun tie on kadonnut peltojen kohdalla, mutta Luistarin kalmiston pohjoispuolella se kulkee edelleen samassa kohdassa Luistarintienä. Kalmiston kivisin osa erottuu kartassa erillisenä alueena peltojen keskellä. Tämä tielinjaus on syntynyt vasta rautakauden jälkeen, sillä Luistarintien alta löytyi vuoden 2013 kaivauksissa vielä esineettömiä hautoja ja pronssikautinen liesi (Uotila 2013). Luistarin kalmiston vieressä kulkeva tie näkyy myös Johan Forseliuksen 1700-luvun lopussa laatimassa Kauttuan isojakokartassa (KA A7:2/3-12).  Isojakokartan selitteen mukaan kalmiston kohta on kivisten peltojen, “Haukitien wainioiden”, ympäröimä ja kuuluu vanhastaan Luistarin tilalle.

Yhteistä kaikille vanhoille kartoille on se, että Luistarin kalmistoon kuuluvien rautakautisten röykkiöiden sijaintipaikka on merkitty raivaamattomaksi alueeksi. Peltoa alueelle ei todennäköisesti koskaan tehty juuri kivisyyden vuoksi. Röykkiöiden ympäristössä on kuitenkin kaivauksissakin havaittu erilaisia merkkejä historiallisesta peltoviljelystä. Osa haudoista on ollut pintakerroksistaan osittain pelto-ojien ja kyntämisen sekoittamia. Lisäksi kalmiston kohdalla sijaitsi suurikokoinen A. Ahlströmin riihi, joka paloi 1900-luvun alkupuolella. Sen kivijalka löytyi kaivauksissa.

Mitään erityistä perimätietoa Luistarin kalmistoon tai paikalle hautaamiseen ei liity, joten kalmisto ilmeisesti unohtui aikojen saatossa. Nimiarkistoonkaan ei ole kerätty mitään erityistä tietoa kalmistoon liittyvistä paikannimistä.

Kauttuan isojakokartta 1782-83. Taustakartta: Kansallisarkisto (A7:2/3-12).
Luistarin sijainti ympyröitynä 1800-luvun lopussa laaditulla pitäjänkartalla. Kartassa näkyy Luistarin sotilasvirkatalo ja vanhat tielinjaukset. (Kansallisarkisto 1134 07 Ia).

LÄHTEITÄ

Arkistolaitos. SAY – Suomen asutuksen yleisluettelo.

Koivisto, Olavi 1962. Euran, Honkilahden ja Kiukaisten historia I, s. 27–32.

Kotimaisten kielten keskus. Nimiarkisto.

Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa 1975. Eura Kauttuan vanhan kylän paikka, kaivaus 1975.

Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa 1979. Eura Kauttuan vanhan kylän paikka, koekaivaus 1979.

Moilanen, Ulla 2015. Kultaraha Euran Kauttualta. Numismaattinen aikakausilehti. Finsk Numismatisk Tidskrift. 2/2015: 48-50.

Moilanen, Ulla 2019. En dukat funnen vid byn Kauttua i Eura sn – ett guldmyntsfynd från Satakunta. Myntstudier 2019:1 (maj), 17-22.

Suomen Kansallisarkiston digitaaliarkisto.

Uotila, Kari 2013. Eura. Kauttuan vanhan kylän alue. Arkeologiset koekaivaukset 3.9.-15.11.2012. Kaivausraportti. Muuritutkimus ky.

Uotila, Kari 2014. Kauttuan vanhan kylän tutkimukset vuonna 2013. Muuritutkimus ky.

PRONSSIKAUTINEN ASUINPAIKKA

Luistarin pronssikautiselta asuinpaikalta löytyi Lehtosalo-Hilanderin kaivauksissa seitsemän maahan kaivettua kuoppaliettä, joista tehtiin kaivauksissa erilaisia keramiikkalöytöjä (LIV:168-169 kartta ja selitys). Yksi asuinpaikkaa ajoittava löytötyyppi on niin sanottu Morbyn tyypin keramiikka, johon tehtyjä kuvioita kutsutaan niiden muodon vuoksi kissantassupainanteiksi. Luistarin pronssikauden löytöihin kuuluu myös niin sanottu Paimion tyylin keramiikka, jossa reunaa kiertää pyöreistä painanteista tehty koristeluvyöhyke.

Asuinpaikan päälle perustettiin satoja vuosia myöhemmin ruumiskalmisto. Hautojen kaivaminen tuhosi ja sekoitti vanhimpia löytöjä. Hautojen täyttämiseen liittyvistä maakerroksista löydettiin arkeologisissa kaivauksissa varhaisempaan asumiseen liittyviä löytöjä, lähinnä keramiikkaa, kiviesineiden teossa syntyneitä iskoksia, palanutta savea ja palaneiden luiden kappaleita.

RÖYKKIÖT JA LATOMUKSET

Luistarin alueella sijaitsee useita kivistä koottuja hautaröykkiöitä. Ne eivät ole erityisen korkeita, mutta muodostavat alueella tärkeän maisemallisen elementin. Niitä käytettiin löytöjen perusteella vainajien polttohautaamiseen pronssi- ja rautakauden vaihteesta (noin 500 eaa.) ajanlaskun alkuun saakka.

Suurimman hautaröykkiön (numero 422) keskellä on korkea keskuskivi ja sen ympärillä oli tarhamaisesti ladottuja pienempiä kiviä. Röykkiö ei kuitenkaan ollut ehjä. Sen rakentamiseen käytettyjä kiviä on todennäköisesti hyödynnetty myöhempien hautojen kiveyksien osina sekä Ahlströmin riihen perustusten rakentamiseen (Lehtosalo-Hilander 2001:27).

Röykkiö 422 sisälsi pronssista tehtyjä esineitä. Kuvissa pronssinappi (KM 20552:12). Punainen väri on nappiin maalattu kokoelmanumero. Kuvat: Ulla Moilanen.

Röykkiöstä 422 löydettiin tutkimuksissa yhteensä 2,6 kg palanutta luuta, jotka kuuluivat Tarja Formiston tekemän luuanalyysin mukaan ainakin yhdelle lapselle ja yhdelle tai kahdelle aikuiselle sekä koiralle (Lehtosalo-Hilander 2001: 28). Röykkiössä olevat esineet ja tehty radiohiiliajoitus (Hel-1383) ajoittavat sen pronssi- ja rautakauden vaihteeseen (Lehtosalo-Hilander 2000:175). Röykkiön käyttöajan ja siihen liittyvien löytöjen ajoittaminen ei ole ollut aivan yksiselitteistä, sillä vaikka osa esineistöstä vaikuttaa pronssikautiselta, röykkiössä esiintyvä runsas rautakuona viittaa rautakauteen ja raudanvalmistukseen (Lehtosalo-Hilander 1986:53-66).

Ennen rautateknologian kehittymistä metalliesineitä, kuten keihäänkärkiä ja partaveitsiä, tehtiin pronssista. Pronssiesineet olivat kuitenkin harvinaisia, eikä niitä luultavasti ollut jokaisen perheen käytössä.

Yksi Luistarin vanhimmista löydöistä on kauniisti hiottu kivikautisen ns. vasarakirveen tai muun reikäkirveen katkelma (KM20552:10; kuva Ulla Moilanen. Tutkimusviite: Lehtosalo-Hilander 1986). Kirveen terä löydettiin kivistä tehtyjä kehiä sisältäneen röykkiön 422 kaivauksissa. Eurasta tunnetaan useita kivikautisia löytöpaikkoja. Luistaria lähimmät kohteet sijaitsevat nykyisen Kauttuan keskuksen alueella.

RUUMISKALMISTO

Ruumishautaukseksi kutsutaan hautaustapaa, jossa vainaja asetetaan polttamatta maahan kaivettuun kuoppaan. Luistarista ja Luistarintieltä on kaivettu yli 1300 ruumishautaa, joista noin sata on voitu ajoittuu merovingiajalle (600-700-luvuille) ja noin 300 viikinkiajalle (800-1050 jaa.). Loput haudoista on näitä nuorempia.

Haudat varustettiin asioilla, joita tuonpuoleisessa uskottiin tarvittavan. Luistarin vanhimmat haudat ovat tyypillisesti olleet noin metrin leveitä, mutta leveämpiäkin hautoja on tehty. Haudat olivat myös varsin pitkiä, osa miesten haudoista oli mahdollisesti hautaan asetetun keihään varren mittaisia (Luistari I:37).

Luistarin haudat olivat nykyisellä mittapuulla varsin matalia, useimmiten alle metrin syvyisiä. Hautojen päällä on ollut matala kumpu, jossa on saattanut olla kiveys. Esimerkkejä hautakummuista ja tutkimuksissa löydetyistä kiveyksistä on ennallistettu Luistarin muinaispuistoon ja myös Euran Osmanmäelle.

Osa haudoista oli niin kutsuttuja kammiohautoja. Tällaiseen hautakuoppaan oli rakennettu lankuista tehty puukehikko, jonka sisällä vainaja ja hänelle annettu esineistö ja mahdolliset eläinuhrit aseteltiin. Puu on yleensä säilynyt huonosti, mutta joissakin haudoissa oli erilaisia puurakenteiden ja kulmatolppien jäänteitä, joita on tulkittu arkkujen lisäksi myös mahdollisiksi sängyiksi ja reenjalaksiksi. Joidenkin hautojen päällä oli merkkejä tulenpidosta. Tulen hiillyttämät puurakenteet olivat joissakin haudoissa säilyneet hieman muita paremmin. Vainajia on asetettu hautoihin selinmakuulla, kyljellään ja jopa vatsallaan. Kammiohaudoissa vainajan pää on voitu asettaa tyynylle tai korokkeelle (Moilanen 2018: 23), ja muissakin haudoissa on voitu käyttää pehmusteina tai peittoina esimerkiksi taljoja (Kirkinen 2019: 63). Luistarissa käytetyt hautaustavat olivat siis varsin monimuotoisia.

Kaikkia esineettömiä hautoja ei ole voitu löytöjen puuttuessa ajoittaa, mutta hautojen sijainti ja koko antavat viitteitä niiden iästä. Luistarin myöhäiset esineettömät haudat eroavat vanhemmista siinä, että ne ovat paljon kapeampia, vain hieman hartialeveyttä suurempia. Vanhimmat haudat ovat pääsääntöisesti erillään toisistaan, mutta osa myöhäisistä haudoista sijaitsee vanhojen hautojen päällä ja on rikkonut niitä. Esineettömät hautaukset sijaitsevat selkeästi laajemmalla alueella kuin merovingi- ja viikinkiajan haudat. Ne jatkuvat vanhimmasta kalmistonosasta pohjoiseen. Hautojen kokonaislukumäärä ei ole tiedossa. Ajoittavan materiaalin puuttuessa on vaikea sanoa, kuinka kauan Luistariin hautaaminen jatkui. Myös luut ovat useimmiten ehtineet maatua kokonaan.

Löytöjen perusteella vaikuttaa siltä, että hautaaminen jatkui Luistarissa katkeamatta ainakin merovingiajalta viikinkiajalle. Hautaukset muuttuivat kristinuskon vakiintumisen myötä kokonaan esineettömiksi 1100-luvun aikana. Uuden uskonnon piirteisiin kuului käsitys, jonka mukaan tuonpuoleisessa oli kaikki tarvittava. Hautoihin ei siten ollut enää tarvetta laittaa esineitä. Luistaria käytettiin hautausmaana todennäköisesti vielä useampi vuosisata kristinuskon omaksumisen jälkeen.

Luistarin kaivauskartta

Luistarissa eri vuosina tutkitut alueet

  • Vuoden 1969 viemärikaivanto on merkitty sinisellä värillä.
  • Vuosina 1969-1992 välillä tutkitut alueet on merkitty vihreällä värillä.
  • Muuritutkimus Oy:n vuonna 2013 tutkima Luistarintien alue on merkitty keltaisella värillä.

LÄHTEITÄ

Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa 2001. Luistari – asuinpaikka ja kalmisto. Viikinkejä Eurassa? Pohjoismaisia näkökulmia Suomen esihistoriaan, s. 23-32.

Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa 1986. Luistarin röykkiöhauta – kivi-, pronssi- ja rautakautinen mysteeri. Iskos 6, s. 53-66.

Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa 1982a-c ja 2000. Luistari I-IV. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Vammala.

Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa 1970. Euran emännän hauta Luistarin kalmiston rikkain. Joulukellot 1970, s. 4-7.

Uotila, Kari 2014Eura, Kauttua. Luistarintien kaivaukset 29.7.-7.10.2013. Muuritutkimus ky.